Tämä artikkeli on toinen osa sarjasta, joka käsittelee suomen kielen historiaa. Ensimmäinen osa käsitteli sitä, miten suomen sanasto on muuttunut, ja viimeisessä osassa perehdymme ääntämisessä tapahtuneisiin muutoksiin. Tällä kertaa vuorossa ovat kieliopin muutokset.
Ennen taivutusmuotoja oli vähemmän
Monissa meille tutuissa kielissä taivutusmuotojen määrä on ajan mittaan vähentynyt. Esimerkiksi englannissa ja ruotsissa substantiiveja taivutettiin vielä muutama vuosisata sitten samaan tapaan kuin saksassa, mutta sen jälkeen useimmat taivutusmuodot ovat kadonneet. Suomessa kehitys on kuitenkin ollut päinvastaista: alun perin suomen kielessä on ollut vain muutama sijamuoto, nykyään niitä on viitisentoista.
Uusimpiin suomen sijamuotoihin kuuluvat muun muassa niin kutsutut ulkopaikallissijat: kukkulalla, kukkulalta, kukkulalle. Joidenkin arveluiden mukaan nämä sijamuodot ovat syntyneet sanasta yllä ja sen taivutusmuodoista – aiemmin olisi sanottu suurin piirtein kukkulan yllä, kukkulan yltä ja kukkulan ylle. Uusia taivutusmuotoja syntyykin usein juuri sillä tavalla, että jokin sana muuttuu taivutuspäätteeksi.
Myös sijamuotojen merkityksissä on tapahtunut muutoksia. Esimerkiksi –na-päätteinen essiivi on alun perin tarkoittanut jossain olemista. Tämä merkitys näkyy edelleen esimerkiksi sanassa kotona. Nykyään olemista ilmaistaan uudemmilla tulokkailla, sisä- ja ulkopaikallissijoilla (kodissa ja pöydällä), joten essiiviä on voitu alkaa käyttää muissa tarkoituksissa. Sitä käytetäänkin ilmaisemaan esimerkiksi aikaa (tänä iltana), olotilaa (surullisena) ja roolia (opettajana).
Jotain suomen kielestä on sentään kadonnutkin, esimerkiksi duaali eli kaksikko. Saamelaiskielissä se on edelleen, ja itse asiassa se kummittelee edelleen myös suomessa. Nimittäin se, mitä kutsumme verbin monikkomuodoksi (esimerkiksi tulemme), onkin duaalimuoto. ”Oikea” monikko olisi a-päätteinen muoto, jollaisia näkee joissain murteissa (tulemma).
Lauserakennekaan ei ole itsestäänselvyys
Nykyään pidämme itsestään selvänä, että sellaisissa lauseissa kuin Mirri on kissa on olla-verbi sanojen Mirri ja kissa välissä. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Olla-verbin käyttäminen tällaisissa lauseissa on uudempaa perua.
Myös suomen kielen sanajärjestys on alun perin ollut erilainen: objekti on tullut ennen verbiä. Muinaissuomalainen sanoisi siis: Minä lampaan söin. Tutkijat arvelevat, että sanajärjestys on muuttunut naapurikielten vaikutuksen vuoksi. Minä söin lampaan -sanajärjestys, jossa verbi tulee ennen objektia, on yleinen esimerkiksi germaanisissa kielissä.
Joiltain osin suomen kielen varhaisia muotoja olisi ehkä ollut helpompi puhua ja opetella kuin nykysuomea. Kuten jo mainitsinkin, taivutusmuotoja on alun perin ollut vähemmän. Toinen ero on se, että melko todennäköisesti alun perin kaikkia sanoja ei ollut tarpeen taivuttaa. Nykyään esimerkiksi sanomme herkullista kakkua, mutta jos jokin varhaisempi suomen puhujien sukupolvi olisi jättänyt matkimatta naapureitaan, herkullinen kakkua olisi aivan kieliopin mukaista!
Pysy kanavalla!
Tämän artikkelisarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy torstaina 5.8. Silloin perehdymme siihen, miten suomen kielen ääntäminen on muuttunut ja miksi – ja miten tämän ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään joitain suomen kielen outouksia. Palataan asiaan silloin!
