Tämä on kolmas ja viimeinen osa sarjasta, joka käsittelee suomen kielen historiaa. Ensimmäisessä osassa aiheena olivat sanaston muutokset, toisessa osassa käsiteltiin rakenteiden muutoksia. Tässä osassa perehdytään siihen, miten suomen kielen ääntäminen on muuttunut aikojen saatossa.
Kerron ensin, miten ja miksi ääntäminen muuttuu, ja vastaan sitten muutamaan monia mietityttävään kysymykseen. Tämä aihe on minusta todella kiinnostava, koska ääntämisessä tapahtuneet muutokset selittävät monia omituiselta tuntuvia asioita.
Miten ja miksi ääntäminen muuttuu?
Lyhyesti sanottuna: jotkut kielen puhujat alkavat ääntää tiettyjä äänteitä eri tavalla ja vähitellen myös toiset omaksuvat tämän tavan.
Yleensä muutokset ääntämisessä ovat hitaita. Vanha ja uusi ääntämistapa voivat elää rinnakkain useiden vuosikymmenien ajan, kunnes uusi tapa viimein vie voiton ja vanha katoaa kokonaan – tai jää elämään joihinkin harvoihin murteisiin. Toisaalta jos kieltä puhutaan laajalla alueella eikä kielen puhujilla ole juurikaan yhteyksiä toisiinsa, eri alueilla voi tapahtua hyvin erilaisia muutoksia. Murteet saattavat ajan mittaan ajautua niin kauaksi toisistaan, että ne muuttuvat jo eri kieliksi.
Joihinkin muutoksiin on hyvin looginen selitys. On esimerkiksi helppo ymmärtää, että hankalan tuntuiset äänneyhdistelmät karsiutuvat herkästi pois. Sellaiset taivutusmuodot kuin tul-lut ja vuon-na ovat syntyneet, kun mutkia on vähän vedetty suoriksi – alkuperäiset muodot ovat tul-nut ja vuot-na. Ensimmäisessä tapauksessa taivutuspääte on mukautunut verbin vartaloon, toisessa tapauksessa taas sanan vartalo on mukautunut taivutuspäätteeseen.
Todennäköisesti ääntämisen muuttumiseen ovat aikojen saatossa kuitenkin vaikuttaneet myös monet muut tekijät, esimerkiksi identiteettikysymykset. On haluttu erottua tietyistä ihmisistä ja jäljitellä toisia. Ilmeisesti usein on haluttu matkia nimenomaan vieraita kieliä puhuvia ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet jotenkin hienommilta kuin oma väki. Kenties taustalla on ollut myös puhtaasti vaihtelunhalua ja sitä, että ihmisistä on aina ollut mukavaa leikkiä kielellä ja keksiä jotain uutta.
Joissain tapauksissa tietty äänne on korvaantunut jollain toisella äänteellä aina ja kaikkialla. Esimerkiksi eräässä vaiheessa suhu-s korvautui kokonaan h:lla. Aika usein muutos on kuitenkin koskenut vain tietyissä paikoissa olevia äänteitä – esimerkiksi sanan lopussa olevia äänteitä tai äänteitä, jotka ovat osa tiettyä äänneyhdistelmää. Tämä on yksi syy siihen, että joidenkin sanojen taivutus tuntuu nykyään vähän oudolta – muutokset ovat vaikuttaneet vain osaan taivutusmuodoista, eivät kaikkiin. Seuraavaksi annankin vastauksen kolmeen kinkkiseen kysymykseen siitä, miksi tiettyjen sanojen taivuttamisessa ei tunnu olevan mitään järkeä.
Miksi sanan sydän n muuttuu m:ksi, kun sanaa taivutetaan?
Oikeastaan asia on päinvastoin – m muuttuu n:ksi, kun sanaa sydän ei taivuteta.
Sanassa sydän on ollut alun perin m sekä niin kutsutussa perusmuodossa että taivutusmuodoissa (sydämen, sydämeen ja niin eteenpäin). Jossain vaiheessa kaikki suomen kielen sananloppuiset m-äänteet kuitenkin vaihtuivat n-äänteiksi. Koska muutos koski vain sananloppuisia m-äänteitä, useimmat sanan sydän taivutusmuodot jäivät ennalleen. Sen sijaan perusmuoto sydäm muuttui muotoon sydän.
Mihin y katoaa, kun sana työ taivutetaan?
Itse asiassa tämäkin asia menee historian kannalta katsottuna aivan päinvastoin: sanan työ tiettyihin muotoihin on ilmestynyt ylimääräinen y.
Vielä tuhat vuotta sitten suomessa oli pitkät vokaalit ee, oo ja öö. Viron kielestä nämä yhdistelmät löytyvät edelleen, mutta suomessa ne ovat sittemmin muuttuneet muotoihin ie, uo ja yö. Sanan työ niin kutsutussa perusmuodossa oli pitkä vokaali – töö. Siksi se muuttui muotoon työ. Kuitenkin sellaisessa taivutusmuodossa kuin vöissä vokaali ö oli lyhyt. Muutos ööstä yöhön koski vain pitkiä vokaaleja, joten tällaisiin taivutusmuotoihin se ei vaikuttanut.
Miksi kuusi ja kuusi taipuvat eri tavalla?
Puuta merkitsevä kuusi ja lukusanaa merkitsevä kuusi ovat alun perin kaksi aivan eri sanaa, jotka ovat näyttäneet myös perusmuodossaan erilaisilta. Puuta merkitsevässä sanassa on alun perinkin ollut s. Sen sijaan lukusanassa kuusi ei ole ollut s:ää vaan t.
Jossain vaiheessa suomen kielen historiaa kaikki ti-äänneyhdistelmät korvautuivat si-yhdistelmällä. Lukusana kuusi nominatiivimuoto oli ennen tätä vaihetta todennäköisesti kuuti, mutta sitten se muuttui muotoon si. Moniin taivutusmuotoihin tämä muutos ei vaikuttanut, koska niissä t ei ole yhdistynyt i:hin (esimerkiksi kuudessa, kuuteen).
Lue lisää
Jos suomen kielen historia kiinnostaa, lue Pilkuttajan blogista Onko vain kirjakieli oikeaa suomea? ja Alkaisiko Agricola kääntymään haudassaan?
Tämä ei (valitettavasti) ole maksettu mainos, mutta suosittelen lämpimästi myös Ville Elorannan ja Lotta Jalavan tuoretta kirjaa Sana sanasta – suomen kielen jäljillä. Siinä suomen historiaa on selitetty kattavasti mutta kansantajuisesti, ja se sisältää myös uusinta tutkimustietoa.