Olenko huono ihminen, jos sanon ’eli me mennään’?

  • tehnyt
Haarukka ja lusikka.

Olenko huono ihminen, jos sanon eli me mennään? Toisin sanoen: ovatko puhekielisyydet automaattisesti väärin? Yhtä hyvin voitaisiin kysyä, onko lusikan käyttäminen väärin. Joissain tilanteissa, vaikkapa pihvi-illallisella, kannattaa ehdottomasti käyttää haarukkaa, jos haluaa antaa itsestään fiksun kuvan. Toisaalta esimerkiksi hernesoppalautasen äärellä lusikka on ainoa järkevä valinta.

Puhuminen ja kirjoittaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Nykyään puhetta tietysti kuullaan myös televisiossa, radiossa ja nettivideoissa, mutta perinteisesti puheviestintä on liittynyt keskustelutilanteisiin. Keskustelussa kuulija voi helposti osoittaa, onko ymmärtänyt, ja puhuja puolestaan voi ottaa kuulijan reaktion huomioon välittömästi. Puheviestinnässä voi hyödyntää sellaisia keinoja, joita kirjoitetussa viestinnässä ei voi, esimerkiksi ilmeitä, eleitä, sanapainoja ja äänensävyjä. Toisaalta tilanteeseen voi liittyä sellaisia tekijöitä, jotka hankaloittavat viestin menemistä perille, kuten meteliä. Keskustelun tiimellyksessä omia vuorosanoja ei yleensä ehdi suunnitella kovin tarkasti.

Jos ei oteta huomioon kirjoitetun kielen uudempia muotoja, kuten somea ja pikaviestittelyä, kirjoitettu viesti on pysyvämpi kuin puhuttu – jotkut tekstit ovat säilyneet satoja tai jopa tuhansia vuosia. Jotkut tekstit on tarkoitettu laajallekin lukijakunnalle, ja niillä saattaa olla suuri painoarvo. Koska kirjoittaja ei voi seurata lukijoiden reaktioita reaaliajassa, hänen on tehtävä kaikkensa, jotta viesti menisi perille mahdollisimman hyvin. Siksi hänen kannattaa muotoilla teksti mahdollisimman selkeästi ja yksityiskohtaisesti ja käyttää sanoja, jotka ovat mahdollisille monille lukijoille tuttuja, sekä sellaisia rakenteita, jotka ovat kieliyhteisössä yleisesti hyväksyttyjä. Kirjoittajalla on onneksi usein mahdollisuus suunnitella tekstiään etukäteen ja muokata ja hioa sitä. Lisäksi kirjoitetussa kielessä on käytössä joitain keinoja, jotka puhutusta viestinnästä puuttuvat, esimerkiksi välimerkit. Lukijalla puolestaan on kuulijaan verrattuna se etu, että hän voi tavata tekstiä niin pitkään kuin on tarpeen ja tarvittaessa jopa palata tekstissä taaksepäin – kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti.

Pari viikkoa sitten kerroin, miten suomen kirjakieli on syntynyt. Kirjakieli on tarkoitettu kieliyhteisön yhteiseksi kielimuodoksi nimenomaan kirjalliseen viestintään. Siihen tarkoitukseen se sopiikin erinomaisen hyvin. Kuten sanottu, kirjallisessa viestinnässä on hyvä käyttää tuttuja sanoja ja yleisesti hyväksyttyjä rakenteita, ja juuri sellaisista kirjakieli koostuu. Kirjoitettu teksti on helppolukuisinta silloin, kun se etenee mahdollisimman sujuvasti, ja siksi siihen ei kannata sisällyttää turhaa toistoa ja tilkesanoja. Kirjoitetussa tekstissä on monesti luontevaa vaihtaa sivulauseet lauseenvastikkeisiin: sen jälkeen kun söin muuttuu muotoon syötyäni ja se kirja, jota luin muotoon lukemani kirja. Rakenteet voivat muutenkin olla monimutkaisempia kuin puheviestinnässä. Silloinkin, kun on mahdollista kirjoittaa suhteellisen vapaasti ja arkikielisesti, viesti menee parhaiten perille, jos kirjoittaja noudattaa yhteisiä oikeinkirjoitussääntöjä.

Puheviestinnässä kirjakieli ei kuitenkaan ole kovin käytännöllinen väline – kirjakielen puhuminen on vähän niin kuin keiton syöminen haarukalla. Kirjakielinen ilmaisu on sen verran tiivistä, että jos kirjakieltä puhuttaisiin sellaisenaan, osa sisällöstä jäisi kuulijalta ymmärtämättä ja osa menisi täysin ohi korvien. Siksi puhuttu kieli on rakenteiltaan yksinkertaisempaa. Esimerkiksi lauseenvastikkeet toimivat puhutussa kielessä melko heikosti, kun taas sivulauseita on helpompi sekä muodostaa että ymmärtää. Kirjoitetussa kielessä pää- ja sivulause erotetaan pilkulla, puhuessa saatetaan sanoa niin tai että: Jos sopii niin juon kahvini ensin loppuun ja Kysyin että moneltako tulet. Tämä auttaa kuulijaa hahmottamaan virkkeen rakennetta. Kaikkia kirjakielen sääntöjä ei ole ollenkaan välttämätöntä noudattaa arkisessa puheviestinnässä: me mennään on ihan hyvää yleispuhekieltä, vaikka kirjoitetussa viestinnässä onkin ainakin joissain tilanteissa parempi kirjoittaa me menemme.

Keskustelutilanteessa puheenvuoro aloitetaan monesti esimerkiksi sanalla eli(kkä), no tai siis – näillä puhuja ilmaisee, että hän puhuu nyt ja toisen tulisi kuunnella. Jos puhuja vain kävisi suoraan asiaan, toinen saattaisi puhua päälle tai asia menisi häneltä ohi korvien, kun hän ei ole varautunut kuuntelemaan aktiivisesti. Tilkesanat, kuten niinku ja tota, antavat puhujalle aikaa miettiä, mitä seuraavaksi sanotaan, ja kuulijalle mahdollisuuden prosessoida sitä, mitä on jo sanottu. Lisäksi ne välittävät viestin siitä, että nyt on tulossa jotain sen verran tärkeää, että sitä pitää hieman miettiä etukäteen. Myös toisto antaa puhujalle aikaa suunnitella, mitä seuraavaksi sanoisi, mutta siitä voi myös olla apua kuulijalle, jos hän ei ehtinyt havainnoida kaikkea ensimmäisellä kerralla.

Toisin kuin usein tunnutaan ajattelevan, puhekielelle ominaiset piirteet eivät siis itsessään ole millään tavalla huonoa kieltä ja vääriä vaan päinvastoin hyvin tarkoituksenmukaisia, kun on kysymys puheviestintätilanteista. Ei siis kannata tuntea syyllisyyttä, jos omassa puheessa on no siellä ja niinku täällä. Eikä kannata edes yrittää tunkea normaaliin arkipuheeseen sellaisia kirjakielisyyksiä kuin esimerkiksi lauseenvastikkeita – ne kyllä sopivat hyvin kirjoitettuun viestintään, mutta puheviestinnässä ne lähinnä hankaloittavat ymmärtämistä. Liika on kuitenkin aina liikaa, joten kannattaa tarkkailla omaa puhetapaa: öö tota niinku niinku alkaa takuuvarmasti ärsyttää kuulijoita.

Aiemmin kerroin, miten joissain tilanteissa on tärkeämpää olla tarkkana kielioppi- ja oikeinkirjoitussääntöjen suhteen kuin toisissa. Artikkeli käsitteli kirjoitettua viestintää, mutta sama periaate pätee myös puheviestintään. On tilanteita, joihin niinku ja elikkä eivät oikein sovi ja kielen on muutenkin syytä olla lähempänä kirjakielistä ilmaisua, esimerkiksi juhlapuheet tai uskonnolliset seremoniat. Näitä on onneksi yleensä mahdollista suunnitella etukäteen, jolloin puhuja ei tarvitsekaan miettimistaukoja samalla tavalla kuin tavanomaisissa keskustelutilanteissa.

Mitä opimme tänään? Kirjakieli on erinomainen työkalu monenlaiseen kirjoitettuun viestintään, puhekieli puolestaan yleensä paras vaihtoehto suulliseen viestintään, etenkin keskustelutilanteisiin. Ei siis ole mitään syytä olla huolissaan siitä, että omassa puheessa on puhekielelle tyypillisiä piirteitä. Viestiipä millä tavalla hyvänsä – suullisesti, kirjallisesti tai savumerkein – aina kannattaa ottaa tilanne ja viestin vastaanottaja huomioon ja tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka varmistavat parhaiten sen, että viesti menee perille.

Kommentoi