Onko pilkun paikalla väliä?

  • tehnyt
Tyylikäs tarjoilija noudattaa etikettiä.

Jotkut meistä ovat äärimmäisen intohimoisia pilkunviilaajia. Toiset ottavat rennommin ja sanovat, että sisältö on tärkein. Kummat ovat oikeassa?

Tänään kerron, miksi mielestäni kaikkien tulisi hallita ainakin joitain perussääntöjä ja miksi joissain tilanteissa saattaa olla syytä viilata pilkkua vähän kovemmallakin kädellä. Kerron myös, mitä yhtäläisyyksiä näen oikeinkirjoitus- ja kielioppisäännöissä ja käyttäytymisetiketissä.

Joonas Konstigin kirjasta Vuosi herrasmiehenä minulle jäi mieleen kiinnostava ajatus: käyttäytymisetiketin ydin ei ehkä olekaan hienostelu ja itsensä tärkeäksi tekeminen vaan asioiden selkeyttäminen.

Tottahan se on, että tietyt etikettisäännöt tekevät joistain asioista helpompia. Esimerkiksi kun illallisseurue istuu pöydässä ja tarjoilija tulee kaatamaan viiniä, asiat sujuvat huomattavasti helpommin, kun kaikille on selvää, miten prosessi etenee. Ei tule ikäviä yhteentörmäyksiä, vaan pöytäliina pysyy valkoisena.

Samalla tavalla olennaisimpien oikeinkirjoitus- ja kielioppisääntöjen hallitseminen helpottaa elämää. Osa kirjoitetun kielen säännöistä tuntuu tietysti itsestään selviltä, kuten esimerkiksi se, että äännettä k merkitään suomessa yleensä kirjaimella k. Mutta sekin on sääntö, jonka joku on joskus keksinyt. Ja hyvä niin – sen ansiosta kirjoittajan ei tarvitse joka ikisen sanan kohdalla alkaa pähkäilemään, miten sen kirjoittaisi.

Kaikki säännöt eivät tietenkään ole aivan yhtä itsestään selviä, vaan ne saattavat vaatia enemmän opettelemista. Mutta niihin pätee ihan sama asia: kun ne on omaksunut, kirjoittaminen käy yksinkertaisemmin.

Lukeminenkin on helpompaa, kun kirjoitettu teksti noudattaa ainakin enimmältä osin totuttuja sääntöjä. Kun välilyönnit ja välimerkit ovat suurin piirtein oikeissa kohdissa, teksti hahmottuu myös visuaalisesti helpommin. Ja jos kielen rakenteeseen liittyvät seikat ovat suurin piirtein kunnossa, lukijan ei tarvitse arvailla, mitä kirjoittaja on yrittänyt sanoa.

Joissain tapauksissa hyvinkin pienet oikeinkirjoitus- tai kielioppivirheet voivat muuttaa lauseen koko merkityksen. Virheet saattavat myös viedä lukijan huomion pois sisällöstä. Perussäännöt on siis hyvä opetella, jos haluaa asiansa välittyvän lukijalle oikein ja kirkkaasti.

Mielestäni oikeinkirjoitus- ja kielioppisäännöillä on myös toinen yhtäläisyys etikettisääntöjen kanssa. On nimittäin hyvin tilannesidonnaista, kuinka paljon etikettiin tarvitsee ja edes kannattaa kiinnittää huomiota.

Linnan juhlissa on syytä noudattaa etikettiä hyvin tarkasti, ellei tavoittele lööppijulkisuutta tai halua tietoisesti ottaa kantaa johonkin. Kaveriporukan illanvietossa tyyli saattaa olla hyvin toisenlainen. Toki voisi ajatella, että sielläkin noudatetaan tietynlaista etikettiä, vähän erilaista vain.

Samoin on itsestään selvää, ettei omaa tekstiä aina ole järkevää hioa kovin pitkään. Ei jokaista Whatsapp-viestiä tai työsähköpostia voi eikä kannata syynätä suurennuslasilla ja viilata loputtomiin. Ennen viestin lähettämistä voi tietysti käyttää pari sekuntia sen varmistamiseen, että vastaanottaja saa viestistä selvää. Mutta usein riittää, että viesti on ymmärrettävä – sen ei tarvitse noudattaa kaikkia taiteen sääntöjä.

Toisaalta on tilanteita, joissa kirjoittaja haluaa antaa itsestään erityisen asiantuntevan ja luotettavan kuvan. Jos vaikkapa joku käyttää vuosia väitöskirjatutkimuksen tekemiseen, hän haluaa varmasti, että valmis väitöskirja on kaikilta osin priimaa.

Kaikille lukijoille oikeinkirjoitus ei toki ole mitenkään merkittävä asia. Moni kuitenkin arvioi joko tietoisesti tai tiedostamattaan kirjoittajan pätevyyttä myös sen perusteella, kuinka hyvää ja oikeaoppista kieltä teksti on. Siksi sisällön lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös kieliasuun.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että nykyään kaiken kirjallisen viestinnän ei tarvitse olla tiukan kirjakielistä. On kohderyhmiä, joille suunnatussa viestinnässä voi hyvin käyttää puhekielelle ominaisia rakenteita ja rennompaa sanastoa. Kirjakielisenkään viestinnän ei tarvitse olla tylsää jäykistelyä, eikä siinä kannata sortua kapulakieleen.

Minkä hyvänsä tyylin kirjoittaja valitseekin, teksti näyttää siistimmältä ja on ymmärrettävämpää, jos esimerkiksi alkukirjain- ja välimerkkiasiat ovat kunnossa ja teksti on tyylillisesti suurin piirtein yhtenäistä. Vähintäänkin perusasiat olisi siis hyvä ottaa haltuun. Ja mitä tärkeämmästä tekstistä on kysymys, sitä enemmän aikaa ja vaivaa pilkunviilaukseen kannattaa uhrata.

Kielitoimiston sanakirja ja Kielitoimiston ohjepankki ovat kerrassaan mainioita työkaluja. Kielitoimiston sanakirja antaa neuvoja yli 100 000 sanan oikeinkirjoituksesta, taivutuksesta, merkityksestä ja tyylisävyistä. Kielitoimiston ohjepankki puolestaan sisältää valtavasti tietoa oikeinkirjoituksesta ja kieliopista.

Wordin oikoluku ei ole erehtymätön. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että sen käytöstä on enemmän hyötyä kuin haittaa, jos tietää, mitä on tekemässä. Sen avulla ainakin osan virheistä saa viilattua pois. (Lue lisää: Wordin oikoluku – uhka vai mahdollisuus?)

Omalle tekstille tulee helposti sokeaksi. Jopa ilmiselvät kirjoitusvirheet jäävät helposti huomaamatta, kun tekstiä on tuijottanut pitkään. Omia aivojaan voi yrittää huijata muuttamalla fonttia tai fonttikokoa: kun teksti näyttää erilaiselta, virheet saattavat hypätä esiin ihan uudella tavalla.

Jos vain mahdollista, kannattaa antaa teksti myös kaverin tai kollegan luettavaksi. Toinen silmäpari saattaa hyvinkin havaita ne kirjoitusvirheet, jotka menevät läpi omasta seulasta. On myös hyödyllistä kuulla palautetta siitä, kuinka selkeää ja ymmärrettävää teksti on.

Tärkeämpien tekstien kohdalla voi harkita myös tekstin lähettämistä ammattilaisen käsittelyyn. Jos on käyttänyt kuukausia tai jopa vuosia tärkeän tekstin suunnittelemiseen, kirjoittamiseen ja hiomiseen, voi olla ihan fiksua käyttää muutama sata euroa sen varmistamiseen, että tekstissä on kaikki kohdallaan. Jos kaipaisit ammattilaisapua tekstisi viimeistelyyn, tutustu Pilkuttajan palveluihin ja ota yhteyttä!

Kommentoi