Moni tuntuu ajattelevan, että suomen kirjakieli on sitä aitoa, oikeaa ja hyvää suomea ja puhekieli jonkinlainen rappeutunut versio tästä upeasta kielestä. Nyt selitän, miksi asia on oikeastaan juuri päinvastoin ja mistä käsitys kirjakielen paremmuudesta on saanut alkunsa.
Puhuttu kieli on se alkuperäinen versio
Suomea on puhuttu kauan pidempään kuin kirjoitettu. Puhuttu suomen kieli on siis se aito ja alkuperäinen versio! Parisentuhatta vuotta sitten nykyisessä Suomessa ja lähialueilla puhuttiin niin kutsuttua myöhäiskantasuomea. Se ei suinkaan ollut yksi yhtenäinen kieli, vaan se jakautui kolmeen murteeseen, joiden välillä oli eroja esimerkiksi sanastossa, ääntämisessä ja sanojen taivutuksessa. Nykyinen viron kieli on kehittynyt myöhäiskantasuomen eteläisestä murteesta. Nykysuomen länsimurteet ovat saaneet alkunsa myöhäiskantasuomen pohjoisesta murteesta, itämurteet puolestaan itäisestä. Suomen kielen luonteeseen siis kuuluu alusta asti monimuotoisuus, ja osa suomen murteiden välisistä eroista on peräisin jo kahdentuhannen vuoden takaa.
Alun perin kirjakieli pohjautui suomen länsimurteisiin
Suomen kirjakieli sai alkunsa 1500-luvun puolessavälissä. Uskonpuhdistuksen myötä oli syntynyt tarve saada Raamattu kansan omalle kielelle, ja Mikael Agricola tarttui raamatunkäännöstyöhön. Hän sai käännettyä noin 40 % Raamatusta. Lisäksi hän julkaisi muuta uskonnollista kirjallisuutta. Turku oli tuohon aikaan Suomen keskus, ja Agricola käytti kirjoittaessaan pääosin Turun murretta. Hänen kielenkäytössään oli kuitenkin myös joitain itämurteisuuksia muistona kouluajoista Viipurissa. Lisäksi siinä näkyy paljon vaikutteita ruotsista ja muista vieraista kielistä.
1600- ja 1700-luvuilla suomeksi ilmestyi monenlaista aineistoa: uskonnollista kirjallisuutta, lakikirjoja, almanakkoja, tietokirjoja, jopa ensimmäinen sanomalehti. Käytännössä katsoen kaikki suomen kieltä tuolloin kirjoittaneet olivat kotoisin länsimurteiden alueelta. Heidän tekstinsä ovat pullollaan sellaisia rakenteita, joita ei nykyään kirjakielessä suvaittaisi. Mitään väärää tai kielenvastaista niissä ei kuitenkaan ole – he käyttivät sellaisia ilmauksia ja rakenteita, joita oli länsimurteiden alueella käytetty jo pitkään.
Nykyinen suomen kirjakieli on melko sattumanvarainen sekoitus länsi- ja itämurteita
1800-luvulla kansallisuusaate valtasi myös Suomen. Haluttiin, että Suomen kansa olisi yhtenäinen kansa, jolla olisi yhteinen kieli. Tuohon saakka ruotsi oli ollut kulttuurin sekä hallinnon kieli kun taas suomea oli käytetty lähinnä kotikielenä sekä uskonnollisissa yhteyksissä. Jotta suomesta voisi tulla koko kansan yhteinen sivistyskieli, sitä oli tarpeen kehittää.
Kirjoitettu suomen kieli oli vuosisatojen ajan perustunut lähes kokonaan länsimurteisiin, mutta nyt tätä alettiin kyseenalaistaa. Jotkut olivat sitä mieltä, että länsimurteet olivat vieraiden kielten saastuttamia ja kirjakieli kannattaisi vastedes pohjata johonkin ”puhtaampaan” murteeseen. Toiset ehdottivat, että uskonnolliset tekstit kirjoitettaisiin edelleen länsimurteisiin pohjautuvalla kielellä mutta muut tekstit kielellä, johon olisi otettu vaikutteita myös muista murteista. Joidenkuiden mielestä jokainen olisi hyvin voinut kirjoittaa omalla murteellaan. Oli myös niitä, jotka uskoivat, että oli olemassa tiettyjä ikuisia lakeja, jotka määrittävät sen ainoan oikean kielen, ja vaativat, että kirjakieli pohjautuisi näihin lakeihin.
Niin kutsuttua murteiden taistelua kesti 1820-luvulta suurin piirtein 1840-luvulle asti. Lopulta päädyttiin eräänlaiseen kompromissiin: kaikkea ei uudistettu, mutta kirjakieleen otettiin paljon aineksia itämurteista. Idästä otettiin kirjakieleen uusia sanoja (esimerkiksi sanat ilta, kesä ja tuli sanojen ehtoo, suvi ja valkea tilalle). Alettiin kirjoittaa näin hänet kaupassa rahatta niin kuin idässä sanottiin, kun ennen oli kirjoitettu länsimurteiden tyylillä näin hänen kaupas(a) rahata. Niin kutsutun kieliopillisuuskannan puolustajatkin saivat tahtonsa läpi joissain asioissa: esimerkiksi vokaaliyhtymää ea, eä, oa, öä ei juuri löydy murteista (murteissa ei sanota korkea vaan vaikkapa korkee tai korkia), mutta nyt se valittiin kirjakieleen sillä perusteella että se on alkuperäinen ja oikea muoto.
Murteiden taistelun jälkeen moni asia oli kuitenkin edelleen ratkaisematta. Seuraavina vuosikymmeninä kielimiehet kävivätkin kiivasta keskustelua monesta kielioppi- ja oikeinkirjoitussäännöstä. Vähitellen muodostui suomen kirjakieli sellaisena kuin me nyt sen tunnemme.
Valintoja tehtiin pääosin hyvin sattumanvaraisin perustein. Lähes kaikki kirjakieleen otetut sanat ja ilmaisut olivat kyllä ”oikeaa suomea” siinä mielessä, että niitä oli käytetty monissa murteissa laajalti jo pitkään, mutta aivan yhtä oikeaa suomea olivat myös useimmat kirjakielen ulkopuolelle jätetyt rakenteet. Karsintaa ei tehtykään siksi, että jotkut sanat, ilmaisut ja rakenteet olisivat olleet vääriä ja huonoja. Valintoja oli pakko tehdä, koska puhuttu suomi oli luonteeltaan hyvin monimuotoista mutta kirjakielestä haluttiin selkeämpi järjestelmä.
Kirjakieltä alettiin pitää parempana
Ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomea innokkaasti. He olivat kiinnostuneempia kirjoista kuin käytännön harjoittelusta, joten he oppivat pääosin kirjakieltä. Kun kansakoululaitos syntyi, suomalaisiakin alettiin ohjata puhumaan kirjakieltä oman murteensa sijaan. Pian moni alkoi ajatella, että kirjakieli on jotenkin parempaa ja oikeampaa kuin maalaiset ja rahvaanomaiset murteet.
1900-luvun puolella käsityksiin kielestä vaikuttivat myös esimerkiksi suomalaiset elokuvat, joissa puhuttiin hyvinkin kirjakielisesti, sekä Yleisradion radio- ja televisio-ohjelmat. Nykyään Ylen toimittajat puhuvat hyvin vapaasti eikä koulussa enää saa karttakepistä sormilleen, jos sanoo mie. 2000-luvulle asti kouluopetuksessa on kuitenkin keskitytty pitkälti kirjakieleen ja sen normeihin, mikä on pitänyt yllä mielikuvaa kirjakielen paremmuudesta.
Yhteenveto
Mitä siis olemme oppineet tänään? Suomen kieli oli alun perin vain ja ainoastaan puhuttu kieli, ja se on alusta asti ollut hyvin monimuotoinen – eri alueilla on puhuttu hyvinkin eri tavalla. Nykyinen kirjakielemme puolestaan on keinotekoinen kokonaisuus, johon on valittu aineksia eri murteista. Useimmiten kirjakieleen valittu tapa sanoa asia ei ole mitenkään sen parempi, aidompi tai oikeampi kuin muutkaan vaihtoehdot, jonkinlainen valinta on vain pitänyt tehdä.
Kuten pari viikkoa sitten kirjoitin, joissain tilanteissa on syytä kirjoittaa hyvinkin pitkälti kirjakielen normien mukaisesti, mutta usein voi mainiosti kirjoittaa vapaammin. Kun on kysymys puhutusta viestinnästä, kirjakielen normit voi ja jopa kannattaa monissa tilanteissa unohtaa kokonaan. Myöhemmin luvassa on blogikirjoitus, jossa pureudun tähän hieman tarkemmin.
