VIERASKYNÄ: Ammattikirjoittajaakin ahdistaa

  • tehnyt
Tyhjä paperi ja paljon rypistettyjä papereita

Millaista on kirjoittaa työkseen? Syntyykö tekstiä tuosta vaan ilman sen kummempia esteitä? Ammatikseen kirjoittavalle on varmasti suotu jokin lahja, jota voi hyödyntää kirjoittamisessa. Tekstiä pulppuaa loputtomasti jostain ehtymättömästä lähteestä, kunhan vaan ryhtyy kirjoittamaan.

Vastaukseni ennakko-oletuksiin: ”Kirjoittaminen ahdistaa välillä minuakin.”

Niin ihanaa kuin kirjoittaminen onkin, se käy työstä. Käytössäni on kuitenkin nippu niksejä, joihin turvaudun, kun ryhdyn kirjoittamaan.

Minulle ei ollenkaan sovi sellainen, että pyydetään kirjoittamaan ”vapaasti jostain aiheesta syksyllä”. Ohjeistus on liian vetelä. Helposti jää kirjoittamatta. Tarvitsen tarkemman rajauksen ja toiveen, mitä tekstin on tarkoitus käsitellä.

Rakastan määrämittoja ja deadlineja, koska ne ryhdistävät toimintaa. Osaan aikatauluttaa töitäni, kun tiedän, milloin mitäkin pitää olla valmiina. Luotan vielä(kin) paperiseen kalenteriin, johon kirjaan kaiken ylös. Tähän asti tämä tapa on toiminut oikein hyvin.

Aiheen keksiminen ei todellakaan ole aina helppoa. Blogiani varten kirjaan ylös erilaisia ideoita aina, kun niitä tulee mieleen. Joitain olen työstänyt hiukan pidemmälle. Näitä aiheideoita sitten selaan läpi, kun on tarkoitus kirjoittaa seuraava päivitys.

Tunnetuin esimerkki kirjoitusblokista lienee elokuvasta Hohto, jossa Jack Nicholsonin esittämä kirjailija ei saa inspiraatiota eikä kirjoittaminen edisty. Lopulta kirjailija menettää mielenterveytensä.

Vieläkin vallalla leijuu käsitys, että kirjoittaminen tapahtuu hurmostilassa, jota inspiraatioksikin kutsutaan. Kirjoittaja ajaa itsensä sellaiseen tilaan, että tekstiä saa vain valuttaa paperille tai tiedostoon. Hurmostilaan pääsemiseksi vaaditaan tarkat rituaalit. Joillekin se tarkoittaa istumista tietyssä nojatuolissa, täydellisen sämpylän syömistä, oikeanlaisen kahvin juomista tai pukeutumista tuttuun villatakkiin.

Minä en odota inspiraatiota. Raivaan kyllä tilaa, että pystyn keskittymään kirjoittamiseen. Nautin hiljaisuudesta. Aikaa pitää olla riittävästi kerrallaan, mutta montaa tuntia en pysty istumaan ja kirjoittamaan.

Monet kirjailijat kuvaavat sijaistoimintojaan, sitä, mihin kaikkeen he ryhtyvät, kun pakoilevat kirjoittamista. He järjestävät ullakon, pyyhkivät listojen päältä pölyt, nyppivät koirankarvat nojatuolista, korjaavat auton moottorin, keittävät hilloa. Kaikenlaista muuta he saavat valmiiksi. Mutta sitä tekstiä ei synny.

Kirjoittaminen ON välillä tosi nahkeaa. Erästäkin omaa tekstiäni kirjoitin ja kirjoitin ja sain sen jotenkin valmiiksi, mutta en silti ollut tyytyväinen kokonaisuuteen. Pyysin palautetta. Sain hyviä muokkausehdotuksia, joista olin ihan samaa mieltä. Runnoin tekstin sitten melkein kokonaan uusiksi. Lopulta siitä tuli riittävän hyvä, ja olin itsekin tyytyväinen, mutta aikaa se vei. Siksi ei kannata kiirehtiä.

Sekin jännittää etukäteen, syntyykö tekstiä lainkaan. Silloin ajattelen, että mitä ikinä saankaan kirjoitettua, kaikki on kotiin päin. Jos olen ollut niin fiksu, että olen varannut runsaasti aikaa, yhden päivän blokki ei haittaa. Silloin kannattaa tehdä jotain ihan muuta, jotta jumi hellittää.

Herutan tekstiä usein kävelyllä, mielellään metsäisessä ympäristössä. Tämäkin teksti sai alkunsa lenkkipolulla. Syksyinen luonto tarjoaa aivan upeaa rauhaa. Minulla täytyy olla tilaa pohtia tekstiä. Tukkoisena en saa ajatuksia liikkeelle. Kävellessä hengitys kulkee ja mieli rauhoittuu. Kuuntelen pelkästään luonnon ääniä. Saan hyvin jäsenneltyä päässäni asioita. Kun tulen kotiin, kirjoitan ne ylös.

Pyrin siihen, että en lue netistä tai muualtakaan kovin paljon samaa aihetta käsitteleviä tekstejä. Silloin voi käydä niin, että pullautan vahingossa omina ajatuksinani jonkun toisen mietteitä. Vaikutteita voi siis imeytyä alitajuntaisesti. Jos lainaan jonkun sanomista, kerron sen myös.

En tiedä, tottuuko siihen koskaan, että oman kuvan vieressä on oma teksti. Kun julkaisee omia tuotoksiaan, saa jatkuvasti tasapainoilla häpeän ja näkyväksi tulemisen kanssa. Kun jaoin yhden blogitekstini Facebookissa, sanoin, että haluan vain kivoja kommentteja. Lähdin lenkille ja luin kommentit vasta sen jälkeen. Facebook-kaverit onneksi noudattivat toivettani ja antoivat vain pehmeää palautetta.

Itseään pitää muistaa myös kannustaa ja kehua. Kirjoitusprosessin aikana annan itselleni palautetta: ”Olet jo näin pitkällä, hyvä!” ”Kohta tämä teksti on valmis. Sitten voit keittää kahvit.” ”Hienoa kun tämä etenee aikataulussa.”

Aina ei synny priimaa mutta julkaisukelpoista kuitenkin. Rimaa voi madaltaa. Minulle on tärkeämpää saada teksti valmiiksi määräaikaan mennessä kuin hinkata sitä loputtomiin.

Joskus jälkikäteen, kun lukee omaa tekstiään, voi kuitenkin todeta, että tämähän on ihan hyvä.

Rapatessa myös roiskuu. Virheitä ei kannata pelätä eikä täydellisyyteen pyrkiä. Pieni rosoisuus on minusta parempi kuin siloteltu täydellisyys. Mahdolliset mokat ja virheet voi oikaista myöhemmin.

On ihanaa kirjoittaa työkseen. Juuri nyt tuntuu, että minulla on oikein hyvä vire päällä. Tai ehkä pitäisi muotoilla niin, että olen löytänyt oman tapani tuottaa tekstejä.

Voit kokeilla näitä minun esittelemiäni tapoja, jos ne toimisivat sinullakin. Kerro ihmeessä, jos jokin kolahti. Ja kuulen myös mielelläni sinun kirjoituskikoistasi, jotka edistävät tekstin syntymistä.

Kirjoittamistaidon saa pysymään notkeana, kun lukee paljon. Ja mielellään kaunokirjallisuutta, ei kuivakkaa asiatekstiä.

Kirjoittaminen on niin valtavan kivaa ja nautinnollista, että haluan jatkaa sitä. Haaveissa on novellikokoelman julkaiseminen joskus. Rakennettakin olen miettinyt, mutta katsotaan nyt. Mitään aikataulua ei ole. Tämä on vasta itu.


Tuijan esittely

Tuija Metsäaho on viestinnän asiantuntija, suomen kielen maisteri ja kevytyrittäjä. Hän on kansantajuisen kielen kannattaja, joka on kiinnostunut viestinnästä, vuorovaikutuksesta, hyvinvoinnista, liikunnasta ja kirjoista. Tuija pitää kieliaiheista Elämänpuu-blogia osoitteessa https://elamanpuu.blog/

Kommentoi