Tässä vuoden ensimmäisessä blogikirjoituksessa kerron, miten ja miksi minusta tuli kääntäjä ja ammattipilkunviilaaja. Mistä rakkauteni lukemiseen ja kieliin on peräisin? Miten suhtautumiseni kieleen on muuttunut ajan myötä? Mitä työhöni kuuluu, ja miksi pidän siitä? Tervetuloa tutustumaan minuun hieman paremmin!
Olen lukutoukka ja nillittäjä, ja se on sukuvika
Vanhempani kertovat, että olin jo vauvana pohjattoman utelias. Ehkä juuri uteliaisuuteni ansiosta opin lukemaan tosi nuorena – ja lukemaan opittuani luin kaiken, minkä käsiini sain. Myös vanhempani ja sisarukseni olivat kovia lukemaan. Kävimme kirjastossa usein ja lainasimme joka kerta niin paljon kirjoja kuin vain jaksoimme kantaa. Luen edelleen paljon sekä faktaa että fiktiota, mutta koronakeväänä siirryin viimein perinteisistä kirjoista e-kirjoihin.
Myös äidilleni kielet ovat sekä intohimo että ammatti. Hän on tehnyt paljon käytännön käännöstyötä ja myös tutkinut käännöksiin ja kääntämiseen liittyviä asioita. Äiti auttoi meitä lapsia koulutehtävissä mielellään. Hänelle oli tärkeää, että teemme kaiken perusteellisesti ja huolellisesti ja kiinnitämme kirjallisissa töissä huomiota myös oikeinkirjoitukseen ja kielioppiin. Sisarukseni päätyivät aivan toiselle alalle, mutta voin vakuuttaa, että he ovat melkein yhtä lahjakkaita pilkunviilaajia kuin minä!
Latina oli ensirakkauteni, ruotsi tuli hyvänä kakkosena
Ensimmäinen kieli, johon rakastuin, oli latina. Olin 11-vuotias, kun huomasin Ylen teksti-tv:n latinankieliset uutiset. Minusta kieli näytti jännittävältä ja kauniilta, ja erityisen kiehtovalta tuntui, että latina oli kuollut kieli. Eräs eläkkeelle jäänyt latinanopettaja halusi antaa minulle yksityistunteja ilmaiseksi. Niinpä istuin vuoden verran joka viikko hänen keittiössään taivuttamassa latinan substantiiveja ja verbejä ja opiskelemassa antiikin kulttuuria. Siinä sivussa opin paljon kielitieteellistä käsitteistöä, josta on sittemmin ollut paljon hyötyä.
Seuraava suuri rakkauteni kohde oli ruotsi. Minulla oli jo jonkin aikaa ollut ruotsalainen kirjekaveri. Aluksi olimme kirjoitelleet englanniksi, mutta kun aloitin ruotsin opiskelun koulussa, päätin heti kokeilla, osaisinko kirjoittaa ruotsiksi. Äidin lukioaikaisen sanakirjan ja kielioppioppaan avulla sain kuin sainkin aikaan kirjeen, johon olin suhteellisen tyytyväinen, ja kiikutin sen heti postiin. Seuraavalla viikolla sain ruotsiksi kirjoitetun vastauksen, jonka onnistuin jotenkuten tulkitsemaan sanakirjan ja kieliopin avulla. Kirjeenvaihto jatkui. Tykästyin ruotsin kieleen kovasti, ja minun oli helppo omaksua se. Kun ruotsinopettajani vaihtui vuoden kuluttua, uusi opettaja kysyi minulta hyvin pian, kuinka monta vuotta oikein olen asunut Ruotsissa. Olin aika tyytyväinen itseeni!
Yliopistossa oli aivan ihanaa
Lukion jälkeen hakeuduin yliopistoon opiskelemaan ruotsia. Siellä pääsin sukeltamaan ruotsin kieleen varsin perusteellisesti. Kielioppiasioita käytiin läpi tosi tarkasti. Lisäksi harjoiteltiin ääntämistä sekä eri aiheista keskustelemista ja kirjoittamista. Kursseilla perehdyttiin ruotsinkieliseen kirjallisuuteen, muihin pohjoismaisiin kieliin sekä ruotsin kielen historiaan ja kehitykseen, esimerkiksi lainasanoihin. Jotkin kurssit käsittelivät kielitiedettä yleisemmin. Suuri osa opetuksesta tapahtui ruotsiksi, joten käytännön harjoitusta tuli melkein koko ajan.
Suomen kielen sivuaineopinnot aloitin rehellisesti sanottuna pääosin siksi, että arvelin niiden näyttävän hyvältä paperilla – kääntäjän pitää hallita hyvin sekä vieras kieli että oma äidinkielensä. Suomen opiskeleminen osoittautui kuitenkin tosi kiinnostavaksi. Kursseilla käsiteltiin esimerkiksi suomen kielen rakennetta, murteita ja kirjakielen historiaa. Innostuin erityisesti siitä, että suomi onkin paljon loogisempi kokonaisuus kuin voisi kuvitella. Todella monille outouksille löytyy aivan looginen selitys. Esimerkiksi samalta näyttävät sanat hiiri ja siili taipuvat eri tavalla siksi, että sanan hiiri lopussa ei alun perin olekaan ollut i:tä vaan e.
Nykyään nillitän jo paljon vähemmän
Nuorempana olin tosi kielioppikeskeinen ja suoraan sanottuna melkoinen nipottaja. Nyttemmin olen oppinut ymmärtämään, ettei kieli ole mikään matemaattisen tarkka systeemi. Monet asiat voi sanoa monella eri tavalla: esimerkiksi omenien, omenoiden ja omenoitten ovat kaikki aivan yhtä oikein. Jos jokin muoto kuulostaa omaan korvaan oikeammalta kuin jokin muu, se ei välttämättä ole merkki yleispätevästä totuudesta vaan ainoastaan omasta tottumuksesta. Toisaalta taas samalla sanalla tai rakenteella voi olla monia eri merkityksiä: vaikkapa konditionaalia eli isi-verbimuotoa käytetään usein jos-lauseissa, mutta sitä voidaan käyttää myös ilmaisemaan kohteliaisuutta. Aiemmin olisin arvostanut yksiselitteisyyttä, mutta nykyään tällainen monimuotoisuus ilahduttaa ja jopa innostaa minua.
Yliopisto-opinnot avasivat myös näkökulmaa siihen, että kielen muuttuminen on normaali ja luonnollinen asia. Kielet ovat jatkuvassa muutoksessa – ääntäminen muuttuu, sanojen taivuttamisessa tapahtuu muutoksia, uusia sanoja lainataan muista kielistä. Puhumme ja kirjoitamme nykyään aivan erilaista suomea kuin vaikkapa 500–600 vuotta sitten, ja ruotsin kieli on tällä aikavälillä muuttunut vielä hurjasti enemmän kuin suomi. Useimmat kielen ammattilaiset ovatkin ”kielen rappeutumisesta” paljon vähemmän huolissaan kuin keskivertokansalaiset. Myönnettäköön kuitenkin, että tietyt ilmiöt ärsyttävät minuakin ja pieni osa minusta haluaisi edelleen, ettei kieli tästä juuri muuttuisi. Kirjakieli tietysti muuttuukin hitaammin kuin puhuttu kieli, ja sitä säädellään tarkemmin.
Kiinnostava oivallus on ollut myös se, ettei kirjakieli ole mitenkään erityisen aitoa, oikeaa ja puhdasta suomea – itse asiassa se onkin aika keinotekoinen rakennelma. Kun suomen kirjakieltä luotiin 1800-luvulla, päädyttiin nimittäin kompromissiin suomen itäisten ja läntisten murteiden välillä. Joistain sanoista ja rakenteista valittiin itäinen versio, toisista läntinen. Yleensä valinta tehtiin melko sattumanvaraisin perustein, joten kirjakieleen päätynyt muoto ei ole useimmiten mitenkään sen oikeampaa ja parempaa suomea kuin siitä pois jätetty muoto. Kirjakieleen on päätynyt jopa joitain täysin keksittyjä rakenteita. Toki kirjakielen säännöt on hyvä osata, ja joissain tilanteissa niitä on syytä noudattaa hyvinkin tiukasti. Kirjakieli on kuitenkin loppujen lopuksi vain yksi suomen kielen monista muodoista.
Tykkään todella työstäni
Teen tällä hetkellä pääosin kahdenlaisia töitä: käännöksiä ja tekstinhuoltoa. Molemmista pidän kovasti, ja molemmissa on jotain samaa: pääsen perehtymään hyvinkin erilaisiin teksteihin ja muokkaamaan niitä niin, että kohdeyleisön on helppo lukea ja ymmärtää niitä. Asiakkaiden teksteistä opin paljon kaikenlaista – milloin sukellan suomalaisen lainsäädännön historiaan, milloin perehdyn uhanalaisiin kasveihin erilaisilla soilla. Joskus hyvään lopputulokseen pääseminen edellyttää sitä, että haen aiheesta tietoa myös muualta. Lisäksi erilaiset apuvälineet ovat tarpeen, koska edes kielen ammattilainen ei voi osata ja tietää kaikkea eikä omaan kielikorvaan kannata aina luottaa. Tekstinhuoltotöissä hyödynnän erityisesti Kielitoimiston sanakirjaa ja Kielitoimiston ohjepankkia, käännöstöissä käytän monenlaisia sanakirjoja ja termipankkeja.
Kääntäminen on tietyllä tapaa luovaa työtä, vaikka en käännäkään kaunokirjallisuutta vaan melko suorasanaisia asiatekstejä. Sanasta sanaan kääntäminen ei nimittäin useimmiten toimi kovin hyvin, vaan monesti asiat on sanottava käännöksessä hyvinkin eri tavalla kuin alkutekstissä. Ehdottomasti parhaita hetkiä käännöstyössä ovatkin ne, kun pääsen irti lähtötekstin sanamuodoista ja rakenteista ja hoksaan, miten asian voi sanoa luontevammin. Vaikka asiatekstikääntäjä olenkin, jossain vaiheessa haluaisin kyllä kokeilla myös kevyehkön kaunokirjallisuuden kääntämistä ruotsista suomeksi ihan vain nähdäkseni, kuinka pärjään.
Tekstinhuoltotyö taas on usein aika pitkälti mekaanista oikeinkirjoitus- ja kielioppivirheiden korjaamista. Olen luonteeltani pikkutarkka, ja minusta hyvässä järjestyksessä on jotain todella kaunista. Siksi pidän myös ihan kirjaimellisesta pilkunviilauksesta, esimerkiksi lähdeviitteiden välimerkityksen yhdenmukaistamisesta. Kiinnitän toki huomiota myös tekstin selkeyteen ja sujuvuuteen. Yksi suurimmista haasteista tekstinhuoltotyössä on sen ratkaiseminen, kuinka paljon ja kuinka suuria muokkauksia uskallan tehdä – toisaalta haluan tietysti saada aikaan mahdollisimman hyvää jälkeä, toisaalta tahdon kunnioittaa kirjoittajan valitsemaa tyyliä ja säilyttää hänen äänensä. Wordin Jäljitä muutokset -työkalun ansiosta asiakas näkee kaikki tekemäni muutokset ja pystyy hylkäämään ne, jos on niistä eri mieltä.
Toivottavasti tavataan taas!
Jos pilkunviilaus kiinnostaa, seuraa ihmeessä Pilkuttajaa Facebookissa! Joka tiistai julkaisen oikeinkirjoitus- tai kielioppiaiheisen pikavinkin. Facebookissa muistutan myös tuoreista blogikirjoituksista. Tänä vuonna blogi päivittyy joka toinen torstai.
Otan mielelläni vastaan uusia asiakkaita, jos aikataulussani vain sattuu olemaan tilaa. Ota siis rohkeasti minuun yhteyttä, jos kaipaat tekstisi viimeistelyyn ammattilaisen apua tai jos sinun pitäisi saada jotain käännettyä – ehkäpä voin auttaa sinua!
(Kuvan tekijänoikeudet: Toni Kärkkäinen 2020.)